34
Nyt on tulossa sellainen ajatuksenvirta-/avautumisteksti. Ihan vaan varoituksen sanana.
Välillä aina mietin, miten ihanaa olisi treenailla vaan tavallaan omaksi ilokseen tai vain pitääkseni pepun tarpeeksi pienenä lentokoneen istuimeen. Kukaan ei kuristaisi treeneissä, ei oksettaisi sprinttien jälkeen, eikä tarvitsisi miettiä vaa'an lukua tai kokea häviämisen tuomaa hetkellistä maailman romahduttavaa masennusta. Ja sitten mietin kanssa jos olis vaikka semmonen fitness-tyttö, ja treeni olisikin vaan sitä salilla käymistä ja satunnaista pikku aerobista, sillä ei pääsisi joo dieetistä eroon, mutta treenien määrä vähenisi puolella. Tai jospa sitä sitten kuitenkin vaan jäis sohvalle syömään sipsejä ja kattois paljon läskiä saa 160 senttiin ennen sydänkohtausta.
Uugghh kohta pitäis taas olla tässä kunnossa kun MM-kisat kutsuu kesän alussa.
Kovaa treenaaminen on perseestä. Siitä ei pääse yli eikä ympäri. Aina, tai usein, ei huvita, väsyttää, joka paikkaan sattuu, kehityksessä ollaan jumissa ku mummo lumessa ja treenikavereidenkin naama ketuttaa. Kun kamppailulajeissa on vähän vaikea hoitaa lajitreeniä yksinään, varjopainilla ei ehkä ihan niihin samoihin tuloksiin pääse kun oikeaa vastustajaa viskomalla, niin on pakko katsella niitä samoja naamoja päivästä toiseen jos aikoo treenata muutenkin kuin paininuken kanssa tai kotona poikaystävää paiskimalla. Tosin joillekin toki voi käydä niinkin, että mitä ärsyttävämpi treenikaveri, sitä mieluummin ja paremmalla motivaatiolla siltä kuristaa tajun pois, ja ehkä näin yltää huikeampiin tuloksiin kuin kivoilla harjoituskavereilla. Salille on ärsyttävä mennä tekemään voimatreeniään, kun joka paikka on teipattu edellispäivän sparritreenien jäljiltä ja pelkkä kävelykin sattuu. Mutta silti sitä rautaa on nostettava just silloin, koska viikon treenit on aikataulutettu just eikä melkeen, ja seuraava mahdollisuus vetoreenille on kahden kuukauden päästä tiistaina iltapäivällä. Ja kun treenattava on 6 päivänä viikossa, mieluiten 2 krt päivässä, se todellakin on aikamoista aikataulutusta kun siihen on yhdistettävä tietenkin kaikki tavallisen tallustelijankin elämänhaasteet.
Mä en tajua miksi monella urheilijalla on kauhea pakkomielle väittää, että treeni luistaa aina ja joka päivän paras juttu on se urheilu. Höpö höpö. Tottakai treenin kuuluu olla usein mahtava päivän piristys ja urheilusta pitää nauttia pohjimmiltaan jotta siihen viitsii tuhlata sen parisenkymmentä tuntia viikossa, mutta jos sitä ammatikseen tekee, niin on kyllä maailman epärealistisinta toivoa että joka treeni sujuisi hyvin ja ikinä ei perse liimautuisi sohvaan mieluummin kuin lähtisi tatamille jäämään hyppytriangeliin.
Lajitreeni on kamppailulajeissa, ainakin mun mielestä, se paras ja kamalin juttu. Lajitreenit on kaikkein alttiimpia vaihtelulle laadultaan, koska niihin vaikuttaa about miljoona muuttujaa. Treenikaverit, niiden pärstäkertoimet, mikä henkinen olo on itse kullakin, jaksaako taistella sparreissa esimerkiksi positioista vai ei, keltä tänään tuli turpaan, millaiset päivät treenikavereilla on ollut, mitä tekniikkaa tehdään, kuka vetää treenit jne jne. Kun taas oheisharjoittelu on niin paljon simppelimpää. Menet salille ja nostat sen mitä pitää tai treenaat sen lihasryhmän mikä on vuorossa ja lähdet pois. Kukaan ei yritä repiä sulta kättä irti samalla. Tai juokset pisteestä A pisteeseen B tietyllä vauhdilla tietyn määrän. Lajitreeneissä toisaalta tulee ne mielettömimmät onnistumisen tunteet, euforia, ja motivaatiopuuskat, ja niissä ei taatusti ole kahta samanlaista reeniä. Ja lajitreeni menee mulla myös aina oheisten eteen, jos jostain syystä treenimääristä on tingittävä. Kukaan ei opi painimaan ilman painimista, vaikka kuinka nousisi maasta kolme kertaa oma paino, tai paidan alta pilkistäisi kammo 12-pack.
Ehkä jos täällä Espanjassa treenaisi enemmän tyttöjä, treenit ei olisi niin usein sellaista "tunti turpaan ja suihkuun" -menoa :D Mutta kuten mäkin aina sanon, silleen sitä vaan kehittyy parhaiten, tukkapöllyä saamalla. Se vaan on niin sairaan turhauttavaa välillä.
Nyt joku sanoo että miksi ihmeessä sä urheilet jos se kerran on noin vaikeeta. Mikä on mun mielestä aika typerä kysymys, kun jos aina tekisi vain sitä mikä on ihanaa, me oltais kaikki 24/7 peiton alla käsi sipsipussissa. Ihan kuten sekin, että vaikka olis kuinka unelmaduunissaan, joskus se vaan ärsyttää silti. Mulle jiujitsu on yhtä aikaa henkireikä ja elämän valo sekä henkilökohtainen Harry Potterin ankeuttajani. Viha-rakkaussuhde, silleen tasapainoisesti. Sillon kun masentaa se saakelin aamutakin kiskominen niskaan, pitää muistaa miksi sitä loppujen lopuksi tehdään, ja mikä jopa sen vähäpätöisen yhden treenin merkitys on, jos ei fyysisesti ja lajissa kehittymisen kannalta, niin henkisesti. Että lähdin treenaamaan vaikken olis yhtään halunnut. Mun unelma on olla maailmanmestari, ja se auttaa jaksamaan tälläsinä motivaatiopula-aikoina. Kohta taas tulee treenissä aallonharja, ja kaikki on vaaleanpunaista bjj-satua. Mulla on kesällä 7-vuotispäivä jiujitsun kanssa, ja kyllä tän mittaiseen suhteeseen pitääkin mahtua yhtä jos toista fiilistä, vähän kun parisuhteessa. Välillä tekis mieli pistää sohva sahaukseen, mutta niin sitä vaan lopulta aina palaa sinne tatamille hikisiin, väkivaltaisiin halauksiin. Urheilu on sitä todellista sitoutumista myötä- ja vastoinkäymisiin. Mä olen sentään säästynyt kaikilta vakavammilta loukkaantumisilta, mun ongelma vaan on lähinnä laiskuus ja epäonnistumisen pelko.
Nyt just tällä hetkellä tekis mieli käpertyä sohvalle viltin alle, laittaa Office-maratooni päälle ja syödä painoni verran pizzaa. Mutta sen sijaan katson tätä alla olevaa kuvaa viime MM-kisoista ja lähden painimaan. Koska kävi vituttamaan.
